Siirryn eteiseen, vedän päälleni ajotakin ja housut, sydän lyö tasaisesti mutta selvästi nopeammin kuin ennemmin. Laitan kännykkäni taskuun avaimien kanssa. Kello on 0.17 sunnutai yönä. Olen menossa elämäni ensimmäiselle, kenties viimeiselle yöajelulle. kun pääsen talosta ulos minut ottaa vastaan kolea syysilma. Taivaalla mollottaa puoliksi täysi kuu. Avaan prätkätallini oven ja otan prätkäni ulos varovasti. talutan sitä hieman ja isken käyntiin. Kymcon kevyt murina täyttää hiljaisuuden, en ole yksin. Kun olen kiristänyt kypärän lenkin ja hanskojen siteet, olen valmis lähtemään. Henkäisen syvään ja pistän ykkösen silmään, matkani on alkanut.
Ajoreitiksi olin suunnitellut seuraavanlaisen: Ensin Peijaksentielle sieltä Laurintielle, jonka kautta pääsisin Vanhalle Porvoontielle. Viirilän ohi mentyäni siirtyisin kuninkaantielle joka päättyisi Jokivarrentielle josta olisin mennyt Nikkilän suuntaan vähän matkaa ja kääntynyt kotiin. Mutta suunnitelmat on tehty menemään mönkään.. Kun olin Viirilän kohdalla huomasin että edessäni oleva tie oli pimeä kuin paholaisen sydän. Katulamput olivat pois päältä. Tämä ei lupaa hyvää. Vaihdoin pitkiin ajovaloihin ja jatkoin matkaa, minut alkoi pikkuhiljaa vallata pakokauhu, olin keskellä yötä ajamassa moottoripyörällä valottomalla tiellä. Pidin kuitenkin itseni koossa puhumalla itseni kanssa. Kuninkaantien päätyttyä käännyin Nikkilän suuntaan. Kun olin ajanut Sipoon ohi ajattelin, ”Kyllä tässä on vielä aikaa voisinpas jatkaa vielä eteenpäin”. Siitä alkoi elämäni pelottavin hetki.
Kun olin ajanut Nikkiläntietä jonkin aikaa (20-30 min?) päädyin Öljytielle jota pitkin sitten ajoin. Tie oli pimeä ja hiljainen, autoja tuli vastaan pari koko matkan aikana. Ajoin yksin siellä, valottomalla hiljaisella ja syrjäisellä tiellä. Jos ajaisin ulos tai moottoripyörä hajoaisi, olisin yksin pitkään, pimeällä tiellä metsän keskellä. Tuo ajatus ajoi minua pikkuhiljaa pakokauhun valtaan. Yritin torjua sitä ajatusta puhumalla, mutta kun sitä vähiten odotti, se tuli takaisin. Tie mutkitteli ja kaarteli, pimeyttä oli kaikkialla, missään ei näkynyt valoa, tuntui kuin olisin ollut ainoa ihminen jäljellä. Siinä tuli sellainen outo olo, ”minäkö ainoa ihminen elossa/jäljellä?”. Olin ajanut miltein tunnin siellä pimeässä kunnes kohtasin valon. Tuon kauniin asian mikä veti ihmisiä aina puoleensa kuin sokeri muurahaisia. Harmikseni huomasin että kyseinen valo olikin mainostaulu. Ajoin siitä surullisena ohi.
Pian saavuin Monninkylään, pieneen kylään Askolassa. se oli idyllinen paikka, mutta kuten unetkin, se oli kohta takanapäin. Taas saavuin pimeälle tielle, tuo kirottu tie jota ympäröi pimeys oli taas edessäni. Ajaessani se tuntui loputtomalta painajaiselta, pakokauhu otti yliotetta ja epämääräiset varjot ruokkivat pelkäävän mieltä. Ajatus pysähtymiseltä kuulosti kuolemalta, kuin henkeni olisi ollut riippuvainen vauhdista, sitä nopeammin, sen parempi. Hitaasti ajaessani tunsin oloni ahdistavaksi, tuntui kuin jotkut olisivat vahtineet jokaista olemassanioloni hetkeä. Odottaneet hetkeä jolloin iskeä kiinni ja raahata pimeyteen.
Suhteeni pimeyteen on ollut aina sama, en pelkää sitä mutten luotakkaan siihen. Pimeys on turva niille jotka pelkäävät päivänvaloa. Pimeys on elämän vastakohta. Moni elämä loppuu pimeässä.
Ajettuani tovin pimeässä, löysin kyltin: ”Mäntsälä 12km” tottelin kylttiä ja jatkoin Mäntsälää kohti. Koko matkan kuulin etäistä murinaa ja huutoa. en uskaltanut pysähtyä kuuntelemaan. Olin liian peloissani. Koko matkan näin varjoja pimeydessä, ihmismäisiä muotoja mutta silti niin eläimellisiä. Minun teki mieli sulkea silmät ja avata ne kotona mutta en voinut koska en tiennyt mitä seuraavaksi tielleni sattuisi. Mäntsälään saapuessani etsin silmilläni Helsinkiin johtavia kylttejä, yksi sattui silmään: ”Helsinki 58km”. Sinne siis. Jonkin matkaa ajettuani tunnistin kyseisen pimeän tien. Se oli tie 140, Vanha Lahdentie. Olisin pian taas kotona, turvassa pimeydeltä.
Ajettuani 30 kilometriä, tulin Keravan risteykseen, enään pari kilometriä kotiin, tunsin jo onnen kyynelten valuvan poskeani pitkin. Noin kilometri ennen risteystäni tiellä näytti olevan epämääräinen tumma hahmo, ensimmäisenä ajattelin hirveä, mutta se osoittautuikin ihmiseksi, nuoreksi teiniksi jolla oli mopo jättänyt tien poskeen. Risteykseeni tultuani huomasin että aikaa oli kulunut jo miltei kaksi tuntia. Kotiin tultuani oloni oli omituinen, minulla oli kylmä mutta silti sisimässäni tunsin lämpöä. Käteni tärisivät, lihaksiani särki, mutta olin kotona, turvassa. Kun pääsin sisälle, huokaisin helpotuksesta, olen vielä elossa. Sitten vetäydyin sängyn puolelle ja uni tuli helposti.
”As the darkness falls upon these grassy fields, safe turns into danger. Rest of the cards will be shown. Everything changes in darkness except darkness itself..”
-Aakkonen- 21.8.2011 klo 3.45
Hyvin kirjotettu. 🙂 Itse kyllä tykkään ajella yöllä, olettaen että kulkupelissä on hyvät valot. 😀
Siinähän se oli et siel ei oikeen voinu pysähtyä kun kyseinen kaveri oli jalkakäytävällä 😀 mut jos tienposkessa ois ollu niin tietysti oisin menny auttaa.
Hauska kirjoitus. Itse nautin yöllä ajamisesta mutta kesäisin. Viimeisinä kesinä on aika mennyt valitettavasti muussa kuin ajamisessa, mutta kesiä on vielä edessä.
Mutta muista, kun näet kaks’pyöräisen tienposkessa, niin pysähdy ja tarjoa apua. Tietenkin jos kaveri on selkeästi pysähtynyt vain tupakalle, niin ei tarvi 🙂
– A